Minulla on lapsellisen selkeä haave siitä, millaista toivoisin kääntäjän ja kirjailijan yhteistyön olevan: sellaista kuin Linn Ullmanilla ja Sarah Deathilla. Yhdessä he muuttavat rakenteita, sanajärjestystä, vaihtavat lauseiden, jopa kappaleiden järjestystä – ”Yksin en ikinä tekisi sitä, mutta kirjailijan luvalla kaikki on sallittua” – ja teksti syntyy uudelleen, kierähtää käsiimme hehkuvana kuin sepän ahjosta, taottuna uudelle kielelle.
En ole lukenut Ullmanin teoksia, enkä ollut paikalla, kun Death ja Ullman syksyllä Edinburghissa 2008 kertoivat yleisölle yhteistyöstään, mutta haluan uskoa joka sanan. Erityisesti minua kiehtoo yhteistyön pitkäkestoisuus ja sen kautta tapahtuva jatkuva syveneminen.Pohja on itsestään selvästi hallussa.
Toinen arkkityyppinen, kauhuromanttinen kuvitelmani kääntäjän ja tekstin suhteesta liittyy Jukka-Pekka Pajusen ja Elfriede Jelinekin vapaapainiin; verta, räkää ja ties mitä eritteitä roiskuu työhuoneen seinille, huonekalut kaatuvat, kääntäjä riehuu pienessä huoneessaan kuin minkki häkissään, hikoilee, itkee, hakkaa työpöytää nähdessään kuinka hetkeksi selätetty romaaninperkele taas kekkaloi pystyssä haastaen uuteen erään. Kahden vuoden kuluttua mönkii päivänvaloon kirkastunut mies, vastasyntynyttä, vielä kosteaa kirjaa varovasti käsissään kantaen.
Kolmas hellimäni mielikuva pohjaa Joseph Brodskyn esseisiin hänelle rakkaimmista venäläisistä runoilijoista. Brodsky maistelee, nuuhkii, kaivaa esiin kuin luuydintä tavu tavulta sanojen ja äänteiden ydinmehua ja saa lukijan vakuuttumaan, ettei mikään nerokkuus eikä mikään muu kieli voi saada esiin puoliakaan Ahmatovan, Tsvetajevan tai Mandelstamin venäjänkielen koko rikkaudesta.
Samaan aikaan kirjoittaja tavan takaa muistuttaa operoivansa puolirampana vieraalla kielellä, samalla kun sallii itselleen riemukkaan leikittelyn sen äänteellisillä kvaliteeteilla.
Kirjailijana, kääntämisen kohteena, käännösprosessin luonne on minusta ymmärrettävin,
kun ajattelen sen olevan sukua soittimen, sävellyksen ja musiikkiesityksen väliselle suhteelle.
Kirjailija “soittaa” uuden sävellyksensä omalla instrumentillaan, sanotaan vaikkapa viululla. Se voi olla Stradivarius tai jotain aivan muuta. Kääntäjä tulee paikalle oma instrumentti, sanotaan huilu kädessään ja alkaa tapailla samaa musiikkikappaletta. Hän saattaa olla nero, joka absoluuttisen sävelkorvansa ja hämmästyttävän hopeahuilunsa avulla loihtii heti kuuluville hämmästyttäviä kauneusarvoja tai jotain aivan muuta. Lopputulos riippuu näin ollen soitinten ja sävellyksen tasosta sekä kääntäjän korvan herkkyydestä näiden nimenomaisten instrumenttien kohtaamiselle, sekä ymmärryksestä sävellyksen ilmeisten ja kätkettyjempien tavoitteiden suhteen.
Instrumenttivertaus auttaa minua ymmärtämään lopputuloksen laatuerojen lisäksi myös erilaisten tulkintojen oikeutuksen. Jos kääntämisen näkee musiikin tulkitsemiseen rinnastuvana toimintana kaikkine mahdollisine variaationeen, voi useammanlaisia ratkaisuja kunnioittaa ammattilaisen tulkintana samasta teoksesta. Viulu voi lentää nurkkaan ja pasuuna korvata sen, mikään instrumentti ei ole välttämättä ainut mahdollinen, se absoluuttisen ja lopullisen oikea. Joskus yllättäväkin ratkaisu toimii.
Kääntäjän kannalta näen draaman kääntämisen muistuttavan dramaturgintyötä ison romaanisovituksen äärellä. Toisaalta pitää joka hetki pyrkiä tavoittamaan ja säilyttämään alkuteoksen ominaislaatu, uskollisuus alkutekstin ideoille, tyylille, esteettisille valinnoille, soinnillisuudelle ja rytmille. Toisaalta on välttämätöntä vartioida vapauttaan, oikeus ja pakko unohtaa alkuteos hetkittäin totaalisesti, jotta vosi syntyä jotain aidosti elävää, toimivaa, ja itseisarvoista,
On kyettävä samaan aikaan uppoamaan tekstiin ja katsomaan sitä kaukaa, röyhkeästi piittaamatta yksityiskohdista.
Kääntämisestä
ARTIKKELI ON OSA LAAJEMPAA KÄÄNTÄMISTÄ KÄSITTELEVÄÄ ESSEETÄ, JOKA ILMESTYY V. 1.2010
RSS Feed
Facebook